Ihmeiden päiväkirjat Osa 1

Hyvää liki keskiyön hetkeä kanssamatkaajani.

Minusta välillä tuntuu kuin olisin menettänyt itseni. Silleen vähän niinku Eminem tyyliin ”you better lose yourself..”

Oikeastaan hiljaisuus on mukavaa. Kuulee paljon enemmän. Lautalattiat narisee ja talo pitää ääntä. Noh, onhan niitä muitakin ääniä mutta nuo nyt tulivat jostain kumman syystä ensimmäisinä mieleen.

En oikein enää ehkä osaa rupatella niitä näitä tai vatvoa arjen pieniä ongelmia kanssaihmisten kanssa. Kun ei tunnu olevan pieniä ongelmia. Vaan isoja. Siis sitä luokkaa, että mitä on elämä, missä on avaruuden rajat, mitä varten me täällä ollaan? Noin niinku alkuun.

Tuota osin empiiriseksi muuttunutta tutkimusmatkaa ajattelin tässä siivittää blogini avulla. Pelonteet ovat olleet horroksessa liian pitkään. Naivistinen puoleni pysynyt piilossa puun plus portin pieluksella.

Olenko ainoa, joka tuntuu törmäävän alati samaan ajatukseen kaikissa hyvinvointikirjallisuuden tuotteissa, että alkuun ne saattaa jopa aiheuttaa hihkumista:

”Jes, viimein oikeaa puhetta!”

-alkuinnostus

Ja sitten, se lopahtaa. Mielenkiinto. Mitä tuo tai nuokaan tietää. Tai tietäähän ne mutta taas niin vähän. Tai paljon. Mutta vain pikku pikku osasta.

Aloin lukemaan Ihmeiden oppikurssia sen alkuperäiskielellä (englanti, onkohan se muuten se ihan Original language?)

Taidan olla sitten parantumaton ihminen, kun ilmeisesti ihmeiden tekeminen poissulkee ainakin seksuaalisen kanssakäymisen niin yksin kuin puolison kanssa, jollei ole lapsentekohommat tavoitteena! (Huomattavasti helpompaa kumppanin kanssa)

Jooteen…. tässä sitä taas ollaan. Tuuliajolla, hukassa ja itseasiassa juuri nyt, kuumeessa.

Mutta ehkäpä se, siis kuume, avasikin nämä kirjoitushanat. Mietin aluksi että piirrän Pelonteita 365 oppikurssin ajan (Ihmeiden oppikurssi sisältää vuoden verran oppitunteja – tämä asiaan hyvin hyvin pintapuolisesti tutustuneena)

Ja siis minähän en ole päässyt vielä kun tekstisivuja hieman eteenpäin. 😅 eli varsinaiset oppitunnit odotuttavat itseään, vaikka pääsin kyllä johonkin nro 45:een kun luin Pam Groutin tammikuussa julkaisemaa ”kevytversiota” kurssista ja tajusin sitten nelivitosen paikkeilla, että ne tosiaan pitää lukea yksi päivässä ja tehdä ne tehtävät. 😅

Kuitenkin, sieluni syvyyksistä nousi ajatus: Alan kirjoittamaan päiväkirjaa. En halua, että aamuisin ensimmäinen ajatukseni on ”en jaksa herätä” tai joku muu yhtä latistava ajatuksen rataa juokseva negatiivinen sointu. Ajatusten raiteista on muuten mahtava kuvaus Pixarin Inside Out leffassa!

Olen nyt varovasti koittanut parina aamuna hiljaa mielessäni kysyä ”mitä ihmeitä haluat minun tänään tekevän?”

Ja sanottakoon heti alkuun että en tiedä oikein itsekään mille juttelen mutta sillä voi olla kyllä varmaan monta nimeä: Voimakenttä, Ydin, Se jokin, Jahve, Buddha, Krishna, Yoda, Henki, Jumala.

Eihän tässä mitään muuta voi menettää kuin elämänsä. Eikä sekään ole kovin tärkeä. Tai onhan se. Ainakin joskus. Mutta ei kyllä ehkä sittenkään. 😅

Loppukevennys uutisten tyyliin. Katsokaa mitä bongasin:

No okei. Sanotaan tuossa lopussa että hyvin epätodennäköistä. Mutta miten kukaan voi hetkeäkään ajatella että ihminen on ratkaissut kaiken? Mistä me tiedetään millaista energiaa tuolla puolen sateenkaarta on!

Tässä vielä kuvaa tästä ’ihmeestä’ minkä tällä viikolla loin 🤩

Clippity-clop, clop clop *Just horsing around in a rainbowland*

Tähän päättyy Ihmeiden päiväkirjojen osa 1. Kiitos Sinulle ja hyvää yötä 💜

💜💜:lla Teija